Hiljainen hirvi ja muut metsien kruunupäät

Tiedotteet |

Hirvi useine alalajeineen elää koko havumetsävyöhykkeellä Pohjoismaista Siperian perukoille ja Alaskasta Kanadan itärannikolle. Suomessa hirvi elää koko maassa tunturialueita lukuun ottamatta. Se ei kaihda ihmistä, vaan voi elää lähelläkin asutusta.

Hirvi oli vielä runsas sata vuotta sitten Suomessa sukupuuton partaalla liiallisen metsästyksen vuoksi. 1920-luvulle tultaessa jäljellä oli enää parisataa yksilöä. Hirvi rauhoitettiin kokonaan 1924 ja vasta kymmenen vuotta myöhemmin alkoi varovainen metsästys. Suojelutoimien seurauksena hirvikanta lähti nopeaan kasvuun ja oli syksyn 2008 jahdin jälkeen noin 91 000 yksilöä. Hirvenmetsästys on nykyään tarkkaan säädeltyä. Vaikka viime vuosina noin 60 000 hirveä joutui vuosittain metsästäjien saaliiksi, hirvikannan koko on pysynyt suhteellisen vakaana.


Hirvi on hyötynyt metsänkäsittelyistä. Se viihtyy hakkuuaukeilla ja taimikoissa, joilta löytyy helposti syötävää – heiniä, ruohoja, lehtipuiden lehtiä ja versoja. Erityisesti haavan, pajujen ja pihlajan taimet katoavat nopeasti hirvien suihin. Myös vesikasvit kelpaavat hirvelle – paksujuurinen suolampareiden kasvi raate ja kortteet ovat sen erikoisherkkua. Talvisaikaan hirvi voi tuhota männyntaimia ja suurempiakin puita syömällä niiden vuosikasvaimia, latvoja ja oksia tai järsimällä kuorta. Runsas hirvikanta aiheuttaa vahinkoja myös liikenteessä.

Metsäpeura kuuluu myös Suomen alkuperäiseen lajistoon. Se on poron villi sukulainen, joka katsotaan tunturipeuran alalajiksi. Poro on tunturipeurasta kesytetty muoto. Poroa ja metsäpeuraa on usein vaikea erottaa toisistaan, mutta metsäpeura on yleensä korkeampijalkainen, kookkaampi ja tummempi väritykseltään kuin poro. Vielä 1600-luvulla metsäpeuraa tavattiin lähes koko Suomessa, mutta metsästyksen seurauksena laji katosi 1800–1900 lukujen vaihteessa. Metsäpeura kuitenkin säilyi Venäjän Karjalassa ja sieltä yksilöitä vaelsi Suomen puolelle Kuhmoon. 1970- ja 1980 lukujen vaihteessa Kuhmosta siirrettiin muutamia yksilöitä Suomenselälle Salamajärven kansallispuistoon. Siellä kanta on menestynyt odotettua paremmin ja käsittänyt parhaimmillaan toista tuhatta yksilöä. Nykyisin metsäpeuraa myös metsästetään.

Kuhmon kanta pärjäsi hyvin vuosituhannen vaihteeseen asti, jolloin yksilöitä oli lähes kaksi tuhatta. Viime vuosina Kainuun metsäpeurakanta on kuitenkin taantunut selvästi, ainakin osittain metsästyksen ja kasvaneen petokannan vuoksi. Myös muita syitä vähenemiseen selvitetään. Pelkona on, että metsäpeurakanta sekoittuu pohjoisempana elävään poroon. Siksi poronhoitoalueen eteläreunalle on rakennettu aitaa, joka pitää alalajit erossa toisistaan.

Metsäpeurat laiduntavat kesäisin reheväkasvuisilla soilla ja niiden reunamilla, mutta talveksi ne vaeltavat kuiville kankaille jäkäliä etsimään. Metsäpeurat voivat käydä syömässä myös viljapelloilla.

Suomessa metsäpeura on luokiteltu silmälläpidettäväksi ainoana hirvieläimistä. Muualla Euroopassa Venäjän Karjalaa lukuun ottamatta samaa alalajia ei tavata. Alaskassa ja Kanadassa elävät karibut ovat metsäpeuran sukulaisia, samoin Huippuvuorilla ja Grönlannissa sekä Etelä-Norjan tuntureilla elävät tunturipeuran alalajit.



Metsäkauris
on pieni, vain 20 – 30 kg painava hirvieläin, joka asuttaa lähes koko Eurooppaa. Metsäkauris kuului Suomenkin lajistoon vielä keskiajalla, mutta se hävisi sittemmin maastamme. Viimeisten vuosikymmenten aikana metsäkauris on palannut takaisin toisaalta siirtoistutusten ja toisaalta luonnollisen leviämisen kautta. Metsäkauriita tulee Suomeen sekä Pohjanlahden ympäri Ruotsista että Karjalan kannaksen kautta Venäjältä. Kanta on kasvanut voimakkaasti 1980- ja 1990 lukujen vaihteesta lähtien ja erityisesti tällä vuosituhannella. Yhtenä syynä lienee ilmastonmuutos ja Etelä-Suomen talvien vähälumisuus. Jo puolimetrinen lumikerros vaikeuttaa huomattavasti lajin liikkumista ja ravinnon saantia. Suomen nykyinen metsäpeurakanta on arviolta runsaat 25 000 yksilöä, joista muutama tuhat kaadetaan vuosittain.

Suomessa esiintyy lisäksi kaksi alkuperäiseen luontoon kuulumatonta hirvieläinlajia, jotka ovat siirtoistutusten tulosta. Valkohäntäpeura (eli laukonpeura) – joka nykyiseltä nimeltään on valkohäntäkauris – on tuotu Pohjois-Amerikasta Laukon kartanon maille Vesilahteen vuonna 1934. Muutamasta yksilöstä peräisin oleva kanta on levinnyt laajalle Etelä- ja Lounais-Suomeen ja nykyisin sitä metsästetään runsaat 20 000 yksilöä vuodessa. Metsästyskauden jälkeen kannan koko on noin 30 000 yksilöä.


Valkohäntäkauris viihtyy peltojen ja metsien muodostamassa pienipiirteisessä mosaiikissa, mutta karttelee laajoja yhtenäisiä metsäalueita. Sen ravinto koostuu monenlaisista kasveista, mm. heinistä, ruohoista ja puiden oksista. Talvisin laji elää pitkälti metsästäjien järjestämällä ruokinnalla. Vähälumiset talvet edistävät lajin leviämistä kohti pohjoista.


Myös kuusipeura – nykyiseltä nimeltään täpläkauris – on Suomen luontoon kuulumaton laji. Täpläkauriin arvellaan olevan peräisin Välimeren maista. Täpläkaurista on istutettu muun muassa Hyvinkäälle ja Inkoon saaristoon, mutta se ei ole menestynyt yhtä hyvin kuin sukulaisensa. Noin kuudensadan yksilön kannan ylläpito vaatii talviruokintaa, mutta ilmastonmuutos voi tulevaisuudessa helpottaa senkin elinoloja.

Lisätietoja:
Suvi Raivio, luontoasiantuntija, Metsäteollisuus ry, puh. 09 132 6671

YK on nimennyt vuoden 2010 kansainväliseksi biodiversiteetin vuodeksi. Kerromme tässä juttusarjassa loppuvuoden ajan luonnon monimuotoisuuteen liittyvistä käsitteistä ja ilmiöistä.